Tekijä: helenaleminen

Ajankohtaista

helenaleminen

We are back! Klovnit Regina ja Usva ovat heränneet talviunilta!

Nyt on taas aika katsoa kohti kevättä ja uusia seikkailuja. Keikkakalenteri odottaa täyttäymistään eli nyt on korkea aika ottaa yhteyttä, jos haluaa Usvan ja Reginan esiintymään Entä jos-esityksellään. Klovnit ovat jo into piukeana lähtökuopissa valmiina keikkailemaan!

Lisätietoja esityksestä: http://www.metamorfoosi.com/esitykset/kiertavat-esitykset/enta-jos/

17309707_1206637736121680_3014291855238076181_n

Otamme vastaan keikkatilauksia toukokuusta alkaen koko loppuvuodeksi.

Yhteydenotot: regina.usva@gmail.com

Pium paum, nauti elämää

helenaleminen

Pium paum, nauti elämää…

Olen ollut täällä Saarenkodin yhteisötaideresidenssissä nyt noin 2,5 viikkoa. Talon tavat ovat tulleet tutuiksi, myös kaltaiselleni osin ulkopuoliselle residenssiasukille. Asukkaiden ruoka-ajat, hoitajien työajat, rutiinit… kaikki kulkee päivästä toiseen aika lailla samalla kaavalla. Aamupala kasilta, iltapala about puoli seiskalta ja kolme muuta ateriaa siinä välissä. Hoitotoimenpiteitä pitkin päivää, mutta eritoten aamulla. Viriketoimintaa, ohjelmaa, ulkoilua… yhdessäoloa. Mutta myös paljon yksinäisiä hetkiä, tyhjiä katseita. Laahustavia askelia. Tämä on koti, mutta tämä on myös laitos. Äärimmäisen lempeä, hyvää hoitoa tarjoava ja mahdollisimman mukavaksi tehty, mutta silti. Laitos. Osa yhteisön jäsenistä asuu täällä, toiset ovat täällä töissä. Se on kummallinen kombinaatio.

Kaikki asukkaat ovat muuttaneet tänne siitä syystä, ettei kotona enää pärjää. Tänne tuloa on edeltänyt useilla massiivinen luopumisprosessi. Luopuminen omasta, kenties itserakennetusta kodista, huolella hoidetusta puutarhasta, naapureista, olohuoneen suuresta pöydästä, kirjakokoelmasta, varaston täyttävistä vuosikymmenten saatossa itsetehdyistä käsitöistä, suorista halkopinoista, pihasaunasta, ja ruusupensaista. Täydellisestä itsemääräämisoikeudesta. Pää saattaa tuntua sekavalta, leivänpaahdintakaan ei jostain syystä annettu ottaa mukaan ja ovesta ei pääse ulos kadulle, mikäli ei muista koodia. Omaiset ovat kuka missäkin, lapset ja lapsenlapset maailmalla, sisarukset kenties kuolleet tai tahoillaan toisissa palvelutaloissa. Todellisuus saattaa välillä vinksahdella outoihin suuntiin, sanat katoavat, jalat tahtovat pettää alta ja outoja vaivoja ilmaantuu yllättäen. Monilla on läpikäytynä puolison kuolema ja oman toimintakyvyn asteittainen hapertuminen. Useiden vierellä kököttää aviopuolison sijasta uskollisesti rollaattori. Tai ”sulhanen”, kuten yli yhdeksänkymppinen huumorintajuinen naapurini menopeliään usein nimittää.

Tragedia voi olla myös se, etteivät oma puoliso tai muut omaiset enää pysty tai jaksa hoitaa aina vain heikommaksi käyvää ihmistä kotioloissa. On alettu etsiä vaihtoehtoisia ratkaisuja kuormittavassa tilanteessa.

Minusta on alkanut näyttää siltä, että mitä parempi sopeutumiskyky ihmisellä on, sen paremmin elämästä selviää. Myös vanhana palvelutalossa. Mitä joustavampi henkilö on, mitä valmiimpi luopumaan, uudistumaan, hyväksymään kulloisenkin vallitsevan tilanteen, sen onnellisempaa elämää hän viettää aina nykyhetkessä. Iästä, toimintakyvystä, elämän käänteistä tai muistin tarkkuudesta riippumatta.

Mutta sanonpa vaan, että ei ole perkele helppoa! Luopuminen nimittäin. Kaiken katoavaisuus.

Mihin ihminen kiinnittyy, kun suurin osa identiteettiä rakentaneista osasista viedään pois? Kun perhe ja koti, ammatti, saavutukset, harrastukset ja ystävätkin ovat muisto vain. Kun jopa oma rationaalinen käsitys minuudesta haurastuu. Kun ei tiedä mikä viikonpäivä on, missä nyt ollaan tai mikä ihme se oma nimi edes oli? Mihin sitä silloin kiinnittyy?

Muistoihin. Läsnäoloon nykyhetkessä. Vuorovaikutukseen. Luottamukseen ja turvallisuuden tunteeseen. Hengitykseen. Kosketukseen. Kykyyn kokea ja ilmaista tunteita. Kykyyn iloita ja nauraa. Kykyyn ilmaista vihaa ja suuttumusta. Kykyyn tuntea surua ja kaipausta. Kykyyn jakaa nämä tunteet jollekin toiselle ihmiselle. Hengitykseen. Kosketukseen.

Jos luit tämän kirjoituksen tähän asti, niin pyytäisin yhtä palvelusta. Jos Sinulla on palvelutalossa tai muussa hoitopaikassa joku omainen tai vanha ystävä, niin mene käymään! Heti tänään, jos vain on hetki aikaa. Ja käy uudestaan vaikka viikon tai parin päästä. Jos hän on kaukana, niin soita. Tai mikäli hän elelee muistisairauden pauloissa jossain kaukana perähikiän vanhainkodissa eikä ole paljoa kiinnostunut puhelinkeskusteluista, niin käväise siellä kesälomareissulla.

Jos et tiedä, mitä tehdä tai sanoa ja tuntuu siksi vaikealta mennä, niin mene silti. Etenkin, jos teillä on ollut aiemmin lämpimät välit. Mene, vaikka tuntuisi vaikealta tai ahdistavaltakin. Nimittäin sinä tuot läheisellesi itsesi mukana palan elämää. Raikkaan tuulahduksen jostain. Valonsäteen, vaihtelun, elämän tunnun.

Tänään todistin, kuinka eräs vanha rouva ei lainkaan tunnistanut vierailulle tullutta keski-ikäistä poikaansa. Rouva ei osoittanut mitään kiinnostusta vuorovaikutukseen poikansa kanssa. Koki, että vieressä istuu joku hänelle täysin tuntematon mies. Lähdön hetkellä poika halasi nojatuolissa istuvaa äitiään tämän selän takaa ja sanoi: ”Minä menen nyt äiti. Mutta tulen sitten taas käymään.” Vanha rouva terästäytyi hieman nojatuolissaan, kenties kosketuksessa oli jotain tuttua? ” Olethan syönyt? Täytyy syödä ennen lähtöä”, hän sanoi. Huumorikas poika näytti äidilleen vatsakumpuaan ja totesi, ettei ravinnosta ollut ollut puutetta. Meitä kaikkia nauratti.

Viitisen minuuttia poikansa lähdön jälkeen Rouva kääntyi minun puoleeni ja kysyi: ”Missä Heikki (poika) on?” Kerroin hänen juuri käyneen, mutta lähteneen juuri. Mutta että poika tulisi taas muutaman päivän kuluttua uudestaan.

Tämän jälkeen rouva lasketteli pitkät pätkät irtonaisia, näennäisesti toisiinsa liittymättömiä lauseita. Joukossa myös törkeyksiä ja rivouksia. Yksittäisiä sanoja sinne sun tänne. Kunnes pysähtyi ja sanoi: ”Näitä minä kaipaan. Heikkiä ja Birgittaa ja näitä. Kun ne lähtevät… Ja te olette kaikki niin kaukana toisista… Mutta syyä pittää kunnollisesti! Ja sievästi kulukia. Mutta kova ikävä teistä on.”

Sitten hänen vieruskaverinsa, toinen rouvashenkilö avasi suunsa ja lausui kirkkaalla ja kuuluvalla äänellä:

Pium paum, kehto heilahtaa

kun lapsi viatonna uinahtaa.

Pois, pois, henki katoaa

ja ruumis mullan alla majan saa.

Pium paum, nauti elämää

silloin kun se sulle hymyää.

Pois, pois, henki katoaa

ja ruumis mullan alla majan saa.

Sen jälkeen olikin päivällisaika. Ruoaksi oli tänään lihakeittoa.

—————————————-

*kirjoituksessa mainitut etunimet olen muuttanut yksityisyyden suojaamiseksi*

AJANKOHTAISTA

helenaleminen

Helena yhteisötaiteen äärellä Napapiirin kupeessa!

28.6.2017

Keskiyön aurinko loimottaa pilviverhon lomasta ja vastoin ennakko-odotuksiani sääskiä ei ole juurikaan näkynyt. Jotain hyötyä on siis kylmästä alkukesästä ollut…

Tämä kesä vierähtää palvelutalo Saarenkodissa Rovaniemellä. Vakinaiseksi kokovuotiseksi asukkaaksi minua ei luultavasti tänne kelpuutettaisi, mutta taiteelliseksi kesäasukkaaksi sain kutsun Lapin Taiteilijaseuran taholta. Kyseessä on kuuden viikon mittainen hoitolaitosresidenssi. Siis taiteilijaresidenssi hoitolaitoksessa. Tavoitteena on toteuttaa taidetoimintaa oman taiteenlajin kautta, parhaaksi katsomallaan tavalla sekä asukkaiden että henkilökunnan kanssa.

Itse olen päätynyt toteuttamaan Sadutusta ja säveliä –projektia, joka sisältää yhteisöllisiä musiikkituokioita sekä yhteisön jäsenten (sekä asukkaiden että työntekjöiden) tarinoiden muistiinkirjaamista sadutus-menetelmää hyödyntäen. Tarinat kootaan lopuksi yhteen niteeksi.

Tämän lisäksi järjestän hoitajille muutamia ryhmämuotoisia sointukylpyjä äänimaljojen avustuksella. Asukkaille äänimaljahoitoja on tarkoitus toteuttaa yksilökohtaisina sessioina. Klovnini Regina D. Ding Dong on myös menossa mukana. Hän tekee visiitin kolmena kesälauantaina Saarenkylän Kyläpäivässä. Reginalla on uusi keltainen kamera, jolla hän tahtoo ottaa kaverikuvia mahdollisimman monen kanssa! Paparazzin toimenkuva houkuttaa myös Reginaa, joten saa nähdä millaisia kuvia klovnin kamerasta lopulta löytyy… Lisäksi on mahdollista, etä matkan varrella syntyy muitakin pienimuotoisia taiteellisia puroja. Elämme täällä hetkessä.

Kuusi viikkoa residenssissä on kohtuullisen pitkä aika. Toisaalta, yhteisötaiteen ja taide-pedagogisten prosessien näkökulmasta se on häviävän lyhyt aika. Siemeniä voi kylvää, mutta toiminnan juurtumisesta lienee tässä ajassa turha haaveilla. Onneksi residenssiyhteisöni Saarenkylän vanhustenkotiyhdistys vaikuttaa toimintakulttuuriltaan äärimmäisen avoimelta ja edistykselliseltä paikalta. Täällä on toteutettu ja toteutetaan jatkuvasti erilaista kulttuuri- ja taidetoimintaa. Paikan kulttuuritoiminta ei todellakaan lepää minun tai tämän residenssijakson varassa. On kesäkahvilaa, yrtti-viljelyä, mummomuskaria, museovierailua, humppaorkesteria ja hartaushetkiä. Enkä ole myöskään ensimmäinen taiteilija-asukki täällä. Viime kesänä valokuvaaja Ninni Korkalo vietti täällä residenssijakson toteuttaen mm. valokuvausprojektin yhdessä asukkaiden ja hoitajien kanssa.

Tuntuu hienolta tulla työskentelemään yhteisöön, jossa on taiteelle ja kulttuurille myönteinen ilmapiiri ja lähtökohtaisesti rehellisen positiivinen vastaanotto. Ennen tuloani keskustelin puhelimitse vanhustenkotiyhdistyksen toiminnanjohtaja Jarmo Palon kanssa. Jonkin aikaa stadilaisen hektistä puhetulvaani kuunneltuaan Jarmo sanoi: ”Tästä ei sitten oteta mitään stressiä. Tulet tänne ja tutustut tähän meidän paikkaan ja toimit niin kuin parhaaksi näet. Meidän puolelta on täysi tuki. Eikä tulosvastuita. Otat vaan rauhallisesti. Kaikki, mitä teet ja tuot tänne meille on kotiinpäin.” Jäin lähes sanattomaksi. Vau. Siis V-A-U. Yhteisötaiteen kentällä sitä on niin tottunut perustelemaan toiminnan hyödyllisyyttä, iskemään pöytään faktaa taiteen kannattavuudesta. Todistaa, että taiteellisella toiminnalla on jotain merkitystä. Puolustella omia tekemisiään. Se on kuluttavaa ja usein aika turhaa, koska taiteen vaikutuksia on todella vaikeaa mitata ainakaan lyhyellä tähtäimellä millään matemaattis-luonnontieteellisillä mittareilla. Tulosvastuullisuudesta vapauttaminen saa hengityksen tasaantumaan ja hartiat laskeutumaan alas. Taide voi tosiaan alkaa tapahtua. Se saa minut yhteisön palveluksessa olevana taiteilijana antautumaan prosessiin hengittävämmin, rennommin… tietämättä tarkalleen mihin pisteeseen lopulta päädymme tai minkä suunnan toteutettava projekti ottaa. Saan luvan kanssa astua epä-tietämisen tilaan. Se on todella arvokasta.

Prosessi alkaa kuljettaa ja taide luoda itse itseään. Näin se on, kun taiteelle antaa mahdollisuuden. Olipa kyseessä sitten palvelutalo, teatteriseurue, kuvataiteilija maalauksensa äärellä tai muistihäiriöistä kärsivä vanhus tanssin pyörteissä. Tai kuten eräs yhdeksänkymppinen osallistuja totesi eilisen musiikkituokion jälkeen:

”Kyllä se on niin, että musiikki aukaisee ihmisten sydämet!”